Buresboahtin - Tervetuloa - Welcome

Buresboahtin - Tervetuloa - Welcome

20-vuotishistoriikki

City-Sámit -yhdistyksen historiikki 1988-2008 (Teksti: Irja Seurujärvi-Kari)

Mielenosoitus
Mielenosoitus saamenkielisten lastenohjelmien puolesta (2005). Kuva © Outi Pieski

Johdanto

Käsitys homogeenisesta, jähmettyneestä ja paikallisesta saamelaisuudesta on murtumassa, sillä kulttuurit hybridisoituvat, ja deterritorialismi on kasvanut entisestään. Saamelaisuuden ja identiteettien monipuolistumisesta ja muutoksista on hyvänä esimerkkinä termi citysaamelaiset. Termi sai alkunsa, kun Helsingin seudulla asuvat saamelaiset 1988 perustivat oman yhdistyksensä City-sámit. Nimityksellä city-sámit suurkaupungissa asuvat saamelaiset halusivat korostaa toisaalta omaa etnisyyttään, toisaalta urbaania asuinympäristöään.

Citysaamelaisia asuu Suur-Helsingin alueella yhteensä noin 1 000. Yli puolet Suomen 8 000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Saamelaisten urbanisoituminen on ollut jatkuvasti kasvavaa, sillä maassamuutto on kiihtynyt kaupunkeihin, erityisesti pääkaupunkiseutualueelle viimeisten vuosikymmenien aikana. Pääkaupunkiseutujen saamelaisyhteisöt ovat suurimpia saamelaisyhteisöjä. Oslossa asuu noin 5 000 ja Tukholmassa noin 2 000 saamelaista. Pääkaupunkisaamelaiset muodostavat oman vähemmistönsä monien muiden vähemmistöjen tapaan monikulttuurisessa urbaanissa ympäristössä.

Urbaanisaamelaiset elävät kahden kulttuurin jäseninä, saamelaisen ja suomalaisen. He elävät kaukana kotiseudultaan keskellä monikulttuurista kaupunkiympäristöä, jossa saamelaiskulttuuri ei ole sillä tavalla elävä ja näkyvä kuin itse saamelaisalueella pohjoisessa. Oma yhdistys avaa kanavan yhteydenpitoon kotiseudulle ja muihin saamelaisiin sekä tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa omaa kulttuuriaan ja kieltään ja on näin omiaan vahvistamaan sekä yksilöllistä että yhteisöllistä saamelaisidentiteettiä. Saamelaisille tyypillistä yhteisöllisyyden tarvetta on pyritty kanavoimaan perustamalla yhdistyksiä. Kaupunkisaamelaisten yhteisöllisyys on ollut luonnostaan voimakas muuttoaallon alussa ja saamelaisen revitalisaatioliikkeen alun ajoista, 1970-luvulta näihin päiviin asti. Erilaisten modernien muutosprosessien ja kulttuurisen revitalisaation seurauksena saamelaisten ja alkuperäiskansojen ääni on vahvistunut ja kulttuurit tulleet näkyviksi kaikkialla maailmassa. Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset muiden alkuperäiskansojen tavoin ovat kaiken kaikkiaan organisoituneet ja luoneet omat kulttuuriset ja kulttuuriset instituutionsa ja yhdistyksensä.

Yhdistyksen perustaminen, rekisteröinti ja säännöt

1980-luvun lopulla aloitteen tekijöinä uuden yhdistysten perustamiseksi olivat saamelaisaktivistit ja -henkilöt, jotka halusivat säilyttää ja edistää saamelaisuutta myös urbaaniympäristössä.

City-sámit -yhdistyksen alkuperäisenä tarkoituksena oli muiden pääkaupunkiyhdistysten tavoin perustaa eri puolilla kaupunkia asuville saamelaisille yhteinen tapaamispaikka. Tarkoituksena oli saada aikaan vastapaino vieraantumisen tunteelle, jota kaupunkikulttuurin kohtaaminen aiheutti. Yhdistysten sääntöjen 1 §:n perusteella yhdistysten tavoitteena on ”edistää saamelaisten yhteisiä kulttuurisia, oikeudellisia ja ekonomisia asioita ja edistää etelässä asuvien saamelaisten yhteenkuuluvuutta”.

Perustamiskokous pidettiin lokakuussa 1988 ravintola Ostrobotniassa ja läsnä oli viisitoista saamelaista. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Hans Morottaja ja sihteeriksi Raila Pirinen. Hallitukseen valittiin jäseniksi Pertti Niittyvuopio, Ulla Helander ja varajäseniksi Irja Seurujärvi-Kari ja Mirja Vuolab.

City-sámit hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 30.5.1990. Ensimmäinen rekisteröintihakemus palautettiin oikeusministeriöstä, koska saamen kieltä ei yhdistyslain mukaan ei voitu hyväksyä ainoaksi viralliseksi yhdistyskieleksi. Yhdistys valitti asiasta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ilman tulosta. Yhdistyksestä tuli kaksikielinen, saamen- ja suomenkielinen.

Yhdistyksen asioita hoitaa hallitus, johon kuuluvat vuosikokouksessa valitut puheenjohtaja, kolme varsinaista jäsentä sekä kaksi varajäsentä.

Puheenjohtajina ovat toimineet inarinsaamelainen Hans Morottaja, yhdistyksen pitkäaikaisin puheenjohtaja (1988 – 2004), Nina Nuorgam (2005) ja Irja Seurujärvi-Kari (2006 – 2007).

Sihteereinä ovat toimineet Raila Pirinen (1988 – 1995), Pauli Aikio (1996 – 1997), Seija Aarnio (ent. Tuomi) (1998), Sari Hirvasvuopio (1999 – 2003), Anu Tervonen (2004) ja Petter Morottaja (2005 – 2007).

Hallitukset:

1989: Hans Morottaja (pj), Pertti Niittyvuopio, Ulla Helander, Raila Pirinen ja varajäsenet Irja Seurujärvi-Kari ja Mirja Vuolab.

1990: Hans Morottaja (pj), Pertti Niittyvuopio, Taimi Thesslund, Raila Pirinen ja varajäsenet Irja Seurujärvi-Kari ja Armas Mattus.

1991: Hans Morottaja (pj), Taimi Thesslund, Sinikka Hakamäki, Raila Pirinen ja varajäsenet Pertti Niittyvuopio ja Erkki Hirvasvuopio.

1992: Hans Morottaja (pj), Taimi Thesslund, Sinikka Hakamäki, Raila Pirinen ja varajäsenet Armas Mattus ja Tuula Aikio.

1993: Hans Morottaja (pj), Taimi Thesslund, Hilkka Magga. Raila Pirinen ja varajäsenet Armas Mattus ja Irja Seurujärvi-Kari.

1994: Hans Morottaja (pj), Taimi Thesslund, Hilkka Magga. Raila Pirinen ja varajäsenet Raija Luhanto ja Irja Seurujärvi-Kari.

1995: Hans Morottaja (pj), Taimi Helander, Hilkka Magga. Raila Pirinen ja varajäsenet Raija Luhanto ja Pauli Aikio.

1996: Hans Morottaja (pj), Raija Luhanto, Hans Pieski, Pauli Aikio ja varajäsenet Seija Tuomi ja Satu Natunen.

1997: Hans Morottaja (pj), Raija Luhanto, Hans Pieski, Pauli Aikio ja varajäsenet Seija Tuomi ja Satu Natunen.

1998: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Hans Pieski, Raija Luhanto ja varajäsenet Taina Pieski ja Seija Tuomi

1999: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Hans Pieski, Sari Hirvasvuopio ja varajäsenet Taina Pieski ja Seija Tuomi

2000: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Simo Gauriloff, Sari Hirvasvuopio ja varajäseniksi Marja Montonen ja Seija Aarnio

2001: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Jukka Sarre, Sari Hirvasvuopio ja varajäseniksi Lahja Kanniainen ja Seija Aarnio.

2002: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Lahja Kanniainen, Sari Hirvasvuopio ja varajäseniksi Jouni Kitti ja Seija Aarnio.

2003: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Lahja Kanniainen, Sari Hirvasvuopio ja varajäseniksi Jouni Kitti ja Seija Aarnio.

2004: Hans Morottaja (pj), Irja Seurujärvi-Kari, Lahja Kanniainen, Pirita Näkkäläjärvi ja varajäsenet Jouni Kitti ja Seija Aarnio.

2005: Nina Nuorgam (pj), Hans Morottaja, Anna Näkkäläjärvi, Maija Lukkari varajäsenet Tarja Parpo-Suonio ja Petter Morottaja

2006: Irja Seurujärvi-Kari (pj), Hans Morottaja, Nina Nuorgam, Maija Lukkari ja varajäsenet Anna Näkkäläjärvi ja Petter Morottaja

2007: Irja Seurujärvi-Kari (pj), Hans Morottaja, Anna Näkkäläjärvi, Maija Lukkari ja varajäsenet Martti Laiti, Petter Morottaja, Nina Nuorgam

Tiedottaminen on tapahtunut pääasiallisesti jäsenkirjeitse saameksi ja suomeksi. Oma kotisivu internetiin perustettiin vuonna 1996. Sivuston ylläpitäjänä oli Seija Aarnio (ent. Tuomi). Sivustoa uudistettiin vuonna 2007 – 2008. Lisäksi citysáminuorilla on oma postituslistansa ja oma ryhmänsä Facebookissa.

Saamelaiskäräjien kulttuurilautakunta myöntää vuosittain hakemuksesta toiminta- ja projektirahoitusta. Lisäksi yhdistykselle kertyy vuosittain jäsenmaksuja. Citysáminuorten toimintaa on lisäksi saatu rahoitusta mm. CIMO:n kautta EU:n nuoriso-ohjelmasta ja Suomen kulttuurirahastosta.

Keitä ovat citysaamelaiset?

Helsingin saamelaisyhdistyksen ”jäseneksi voi liittyä saamelainen tai henkilö, joka tuntee itsensä saamelaiseksi ja jonka yhdistys on hyväksynyt saamelaiseksi”. Yhdistyksellä on myös kannattaja- ja kunniajäseniä. City-sámit -yhdistyksen perustamisvuonna jäseniä oli 24 ja parin vuoden päästä 48. Nykyään jäsenmäärä on kolminkertaistunut. Yhdistykseen kuuluu 120 jäsentä, joista 114 on varsinaisia jäseniä ja 10 lapsijäseniä sekä lisäksi 66 kannattajajäseniä.

City-sámit –yhdistyksen jäsenistö on yhtä moni-ilmeinen ja moni-identiteettinen kuin nykyinen koko saamelaisyhteisö ja –kulttuuri. Jäsenistössä voidaan erottaa vähintään kolme pääryhmää.

Yhdistyksen perustana ovat etniset aktivistit, jotka toimivat tai ovat toimineet aktiivisesti saamelaisasioissa muissakin yhteydessä. Useat heistä ovat koulutettuja saamelaisia, jotka ovat opiskelunsa jälkeen asuneet sekä pohjoisessa saamelaisessa ympäristössä että kaupungissa. Tämän ryhmän jäseniä on kutsuttu ’supersaamelaisiksi’. Termi viittaa siihen, että supersaamelaiset tietävät saamelaisasioista muita laajemmin, osaavat saamen kieltä muutenkin määrittelevät saamelaisidentiteettiä ja saamelaisuuden suuntaviivoja enemmän kuin muut. Nämä ovat myös puurtajia ja jatkuvuuden ylläpitäjiä.

Toisena merkittävänä ryhmänä ovat saamelaiset, jotka ovat hyvin ‘sisällä’ saamelaisuudessa, mutta jotka ovat aktivoituneet saamelaisasioissa vasta muutettuaan pois kotiseudultaan kaupunkiin. Pohjoisessa asuessaan moni heistä ei osallistunut saamelaisjärjestöihin tai –liikkeeseen, koska siellä oli muita osallistujia eivätkä he siksi tunteneet tarvetta sellaiseen. Muutettuaan kotiseudulta kaupunkiin tarve saamelaistoimintaan virisi aivan eri tavalla. Kaupunkiin muuttaneille on luonnollista hakeutua tuttavien ja sukulaisten, ”omien ihmisten” pariin. Pohjoisesta etelään muuttaneille kuten myös muille urbaanisaamelaisille yhdistys on antanut mm. mahdollisuuden pitää yllä saamen kieltä ja kulttuuria, tuntea olonsa kotoisaksi myös kaupunkiympäristössä ja on tuonut kontakteja muualtakin kuin kotikylästä tai omasta suvusta tuleviin saamelaisiin. Tämä on lisännyt myös eri alueiden ja eri kieliryhmistä tulevien saamelaisten välistä kanssakäymistä ja edistänyt yhteisymmärrystä.

Kolmanteen ryhmään voidaan laskea ne, jotka ovat syntyneet pääkaupunkiseudulla ja jotka eivät ole oppineet saamea kotonaan. Heitä kutsutaan usein ’oikeiksi’ citysaamelaisiksi. Heille saamelaisuus ja Sápmi ennen yhdistystoimintaan osallistumista on merkinnyt Sápmissa asuvia sukulaisia, joihin he ovat pitäneet yhteyttä. Useat heistä eivät ole kuuluneet myöskään viralliseen saamelaiskäräjien saamelaisluetteloon, ja siten he eivät ole, muun muassa olleet oikeutettuja osallistumaan Saamelaiskäräjien vaaleihin. Monet heistä ovat sittemmin opetelleet kielen ja osallistuneet aktiivisesti yhdistyksen toimintaan ja saamelaisasioihin, ja ovat siten hyvä esimerkki kielen ja kulttuurin elvyttäjistä. Ulkopaikkakunnilla asuvat saamelaiset pitävät säännöllistä yhteyttä kotiseutuunsa ja siellä asuviin sukulaisiin ja tuttaviin. Kuitenkin harva heistä enää aikoo muuttaa sinne takaisin, vaikka osa erityisesti nuoret ovat myös paluumuuttaneet pohjoiseen erityisesti lastensa saamen kielitaidon vahvistamiseksi.

Suurin osa pääkaupunkiseudun saamelaisista ei ole kuitenkaan hakeutunut yhdistyksen jäseniksi. Se on täysin luonnollista, sillä nykyään talkoohengellä hoidettu yhdistystoiminta yleensä vetoaa yhä harvempiin. Saamelaisyhdistyksillä on myös selvä poliittinen profiili kulttuurisen tavoitteen lisäksi. Ilmeisesti sekin on syy, miksi monilla jo assimiloituneilla saamelaisilla on ollut vaikeuksia sitoutua yhdistykseen. Useat pääkaupunkiseudulla asuvista saamelaisista ovat muuttaneet kotiseudultaan jo maailmansotien välisenä tai jälkeisenä aikana (1930–1960-luvuilla), joka oli saamelaisia stigmatisoivaa aikaa. Nämä saamelaiset ovat akkulturoituneet uuteen ympäristöön, ja heille saamelaisuudesta on tullut eräänlainen tabu. Sukupolvien välinen ero nousee esiin siinä, että nuorille saamelaisuus on enemmänkin ylpeyden aihe, kun taas monet yli 50–60-vuotiaat kokevat sen vieläkin jollain lailla häpeällisenä asiana.

Citysaamelaisista tehtyjen tutkimusten mukaan suhtautuminen City-sámit-yhdistykseen on pääosin myönteistä. Monet kokevat järjestön olevan tarpeellinen yhteenkuuluvuuden ja saamelaisuuden ylläpitämisessä kaupunkiympäristössä. Yhdistyksen monipuolista kulttuuritarjontaa pidetään positiivisena asiana. Jonkin verran on esitetty kritiikkiä liiallista saamelaisuuden esiin tuomista ja korostamista vastaan. Toisaalta monet pitävät saamelaisuutta ja saamelaisten oikeuksien vaatimista tärkeänä.

Saamelaiskulttuuria kaikille

Toimintamuotona on sääntöjen 3 §:n mukaan ”järjestää kokouksia, saamelaisjuhlia ja muunlaisia saamelaisten kulttuuriin liittyviä tapahtumia, varsinkin pääkaupunkiseudulla”.

Yhdistyksellä ei ole vielä omia tiloja, joihin voitaisiin kokoontua. Kokouksia on pidetty eri puolilla kaupunkia niin julkisissa tiloissa kuin yksityishenkilöiden kodeissakin.

Yhdistys pitää tärkeänä järjestää kaikille avoimia tapahtumia ja juhlia, sillä näiden tilaisuuksien tarkoituksena on paitsi koota saamelaisia yhteen myös jakaa muille kaupunkilaisille tietoa saamelaisuudesta. Aktiviteetit ovat juhlien, konserttien ja erilaisten kieli-, käsityö- ja joikukurssien järjestäminen.

Sápmi-näyttely ja kulttuuri-ilta, joissa olivat läsnä mm. kirjailijat Kirsti Paltto ja Inger Haldis Halvari sekä läänintaiteilija Jaakko Gauriloff ja Eestin saamelaisyhdistyksen puheenjohtaja Mikk Sarv, olivat vuonna 1989 hyvä lähtölaukaus tulevaisuuteen. Ensimmäistä kaamostapahtumaa juhlittiin ravintola Ostrobotniassa. Yhdistys on myös osallistunut suuriin pääkaupunkitapahtumiin, kuten ”Lappi tulee” -tapahtumaan Helsingin Senaatintorilla kesällä 1993, Helsinki Act- ja Maailma kylässä –tapahtumiin, joissa esiintyivät Eero Magga, Oijar -kildininsaamelainen tanssi- ja lauluryhmä, Angelit, Wimme ja City-lunttat. 2000 tempaisi saamelaistaiteilija Åsa Simma taiteilijajoukkoineen ”Ryövättyjen rumpujen” puolesta yliopiston juhlasalissa. ”Ryövättyjen rumpujen kansa” liittyi Teatterin juuret -tapahtumakokonaisuuteen, joka oli osa Helsinki 2000 -ohjelmaa. Vuonna 2001 Stoa-keskuksessa “Vähemmistöt esittäytyivät” Raivoisat Ruusut-teatterin kanssa.

Kaupunkisaamelaisilla on suurempi tarve järjestää tapahtumia ja näyttää saamelaisuuttaan eri tapahtumien ja tilaisuuksien kautta kuin saamelaisalueella asuvilla. Kaupunkilaisille saamelaisuus on jotain erikoista, ei mitään jokapäiväistä, arkista, kun taas saamelaisuus on aina saamelaisalueella läsnä ja luonnollista. Yhdistystoiminnan, erilaisten tapaamisten ja tapahtumien kautta rakennetaan identiteettiä. Erilaisissa tapaamisissa kertyy myös etnistä ja sosiaalista pääomaa, koska ne edistävät uusia sosiaalisia suhteita ja verkostoja oman ryhmän keskuudessa. Myös eri ryhmistä tulevien ihmisten välinen ystävyys ja keskinäinen kunnioitus lisää sosiaalista pääomaa.

Saamelaiskonferenssi Helsingissä vuonna 1992

Kesäkuussa vuonna 1992 pidettiin 15. Saamelaiskonferenssi Hotelli Haagassa Helsingissä. Yhdistyksellä oli suuri rooli konferenssin onnistumisessa. Juhlavastaanottotilaisuus oli kaupungintalolla kaupunginjohtajan isännöidessä. Vanhalla ylioppilastalolla pidettiin iltakonsertteja. Ensimmäistä kertaa historiassa Helsinki oli puettu saamelaissymbolein yhden viikon ajan. Helsingin Sanomat teki useita henkilöhaastatteluja parin viikon ajan ennen konferenssin alkua sekä raportoi konferenssin tuloksista. TV uutisoi näyttävästi ja asiantuntevasti saamelaisten alistetusta tilanteesta sekä saamelaisten vaatimuksista positiivisen diskriminaation tarpeesta saamelaisoikeuksien parantamiseksi Suomessa ja muualla Pohjoismaissa. Venäjän saamelaiset olivat yksi konferenssin pääteema, joten myös vähiten tunnettua saamelaisryhmää tehtiin tunnetuksi etelässä. Yhdistys toimii näin oivana saamelaisuuden näyteikkunana maailmalle.

Kansallispäivän 6.2. juhlallisuudet

Jäsenille suunnattua toimintaa ovat yhdistyksen vuosittaiset juhlat, joista tärkeimmät ovat jo traditioksi muodostuneet tilaisuudet, saamelaisten kansallispäivän vietto 6. helmikuuta ja kaamosjuhla sekä saamenkielinen joululaulutilaisuus. Yhdistyksen jäseniin suuntautuvan toiminnan tarkoituksena on koota saamelaiset yhteen ja vahvistaa jäsenten saamelaista identiteettiä.

Kansallispäivän vietosta on tullut vuoden juhlien kohokohta. Sitä juhlistetaan monenlaisin menoin ja ruokaperintein. Päivää on juhlistettu aina vuodesta 1993. Kansallispäivän juhlaan kuuluvat perinteisesti saamenlipun salkoon nosto sekä Sámi Soga Lávlla –kansallislaulun laulaminen yliopiston Porthania-rakennuksen edessä.

1990-luvulla Helsingissä vierailivat maailmankuulut saamelaistaiteilijat Mari Boine (1991) ja Nils Aslak Valkeapää (1993) ja Kautokeinon Beaivváš-saamelaisteatteri (1994).

Vuoden 2002 ikimuistoisessa Nils-Aslak Valkeapään, Áillohaš, muistokonsertissa esiintyi Valkeapään ystävä Paroni Paakkunainen orkestereineen.

Vuoden 2003 kansallispäivää juhlittiin Akseli Gallen-Kallelan museossa, jossa Yhteinen maa – pohjoisten kansojen nykytaide ja taidekäsityö esittäytyi. Saamelaistaitelijoista mukana olivat mm. Hans Ragnar Mathisen, Brita Marakatt, Maj-Lis Skaltje, Outi Pieski, Satu Natunen ja Marja Helander. Pieski, Natunen ja Skaltje ovat entisiä citysaamelaisia. Taiteilija Maj-Lis Skaltje piti lisäksi juhlaesitelmän aiheesta Sámi eallin ja dáidda, Saamelaisten elämä ja taide, runsaan yleisömäärän edessä. Tapahtumasta on julkaistu saamelaisten ja pohjoisen taidetta käsittelevä kirja.

Uusinta saamelaistaidemuotoa, elokuvaa, ovat Helsingissä useita kertoja esitelleet Norjasta kotoisin oleva ohjaaja-toimittaja Johs Kalvemo ja Ruotsista ohjaaja Paul Anders Simma (mm. Duoddara árbi-elokuva), joka myös asui vuosia Helsingissä. Vuonna 2004 Helsingissä citysaamelaisille näytettiin Käki-elokuva. Pääosassa näyttelee nuori lahjakas saamelaisnäyttelijä Anni-Kristiina Juuso. Filmi palkittiin Moskovassa Kremlissa. Myös Juuso on entisiä citysaamelaisia Kallion ilmaisutaitolukion ajoiltaan.

Vuoden 2005 virallisessa kansallispäivänä Rikhardinkadun kirjastossa pidettiin paneeli, jossa teemana oli saamelainen identiteetti. Siellä esitettiin mm. Markku Lehmuskallion filmi Mun lean sápmelaš ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen opiskelijoiden tekemiä dokumenttifilmejä. Samana vuonna tulivat nuorisoklubit uuden ajan ilmiöineen, räppeineen ja rock-musiikkeineen. Niissä esiintyivät räppäri Mikkal Morottaja inarinsaameksi (2005) ja rokkari Tiina Sanila yhtyeineen kolttasaameksi (2006). 2007 kansallispäivän juhlia vietettiin Johan Sara Jr:n ja Umo Jazz Orchestran tahdissa yhteistyössä Umo Jazz Housen kanssa.

Uudet taidemuodot ovat osoitus saamelaiskulttuurin muuttumisesta kaiken aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, mutta aina ”autenttisesti”. Taiteella vahvistetaan ja uusinnetaan omaa kulttuurista identiteettiä. Taiteen yhtenä keskeisimmistä tehtävistä on oman kielen elvyttäminen. Taide ja sen tuottajat ja esittäjät toimivat äänenä ja pyrkivät palauttamaan ylpeyden omiin juuriinsa. Taide tarjoaa viihteen lisäksi myös rituaalia, kasvatusta ja tietoa. Yhdistys on pyrkinyt taiteen keinoin muuttamaan stereotyyppisiä käsityksiä saamelaisuudesta.

Kieli, saamelaislapset, saamelaisnuoret

Saamelaislapsille järjestettiin vuonna 1995 joikukurssi, jota vetivät saamelaistaiteilijoiden eturivin joikuduo, Ursula ja Tuuni Partti (ent. Länsman) eli Angelit. Joikukurssilaisista Mikko Tuomi ja Niiles Kari ”City-lunttat” osallistuivat saamelaislasten taidetapahtumaan kahtena peräkkäisenä vuonna (1995-1996) hyvällä menestyksellä sijoittuen toiseksi. Angelit, jonka solistit julistettiin yhdistyksen 10-vuotisjuhlassa kunniajäseniksi, esiintyi monesti yhdessä City-lunttat -duon kanssa mm. TV:ssä ja Finlandia-talossa.

Vuodesta 1989 on opetettu saamen kieltä vieraana kielenä peruskoulussa kaksi tuntia viikossa, ensin Malminkartanon ala-asteella ja sittemmin Kaisaniemen ala-asteella. Hans Morottaja on vetänyt säännöllisesti saamen keskustelukerhoja saamentaitoisten kielitaidon ylläpitämiseksi. Citysaamelaiset pyrkivät pitämään kielitaitoaan yllä puhumalla ja opiskelemalla sitä. Yhdistys on toimittanut pari Sápmelaš-lehden numeroa ja julkaissut Veli-Pekka Lehtolan kirjan Saamelainen evakko (1994).

Saamelaislasten kielipesää pidettiin 2005 – 2007 (Helsingin kaupungin sosiaalilautakunnan päätöksellä päivähoitona 2007), mutta opettajapuutteen ja olemattoman rahoituksen vuoksi se jouduttiin lopettamaan. Lasten viriketoiminta jatkuu musiikkikerhona, jota vetää Anna Näkkäläjärvi. Kielipesä ja musiikkikerho kokoavat perheitä yhteen, vaikuttavat perheiden kielivalintaan saamen kielen eduksi ja vahvistavat identiteettiä.

Joulukuussa 2005 yhdistys tempaisi yhdessä pohjoisten vanhempien ja lasten kanssa TV-lastenohjelmien aloittamiseksi. Osittain tämän mielenilmauksen johdosta saamenkielinen Unna Junná -nimistä yhteispohjoismaisesti tuotettua ohjelmaa lähetetään viikoittain Ylen kanavilla.

Vuoden 1994 teemana yhdistyksellä oli erityisesti jäseniin suuntautuva toiminta. Pyrittiin erityisesti aktivoimaan nuoria yhdistyksen toimintaan. Citysáminuorat -toiminta lähti kunnolla liikkeelle kymmenen vuotta myöhemmin. Sitä ovat vetäneet Pirita Näkkäläjärvi ja Anna Näkkäläjärvi. Citysáminuorten verkosto kasvoi nopeasti muutamasta aktiivista parinkymmenen pääkaupunkiseudulla asuvan ja työskentelevän pari-kolmekymppisen nuoren joukoksi. Mukaan tuli myös nuoria, jotka eivät muuten olleet aktiivisia pohjoisen tai etelän saamelaisyhteisöissä.

Citysáminuorten toiminta on ollut monipuolista. Vapaamuotoisten tapaamisten lisäksi nuoret ovat järjestäneet kulttuuritapahtumia ja tehneet reissuja Kautokeinon pääsiäismarkkinoille, Enontekiön Marianpäiville ja Riddu Riđđu -festivaaleille Pohjois-Norjaan. Kohtaamisissa käytetään saamen kieltä, kuunnellaan saamelaismusiikkia ja jaetaan vaikka tietoa uusimmista saamelaismuotitrendeistä.

Citysáminuoret järjestivät vuosien 2005 – 06 saamelaisten kansallispäivän klubit Umo Jazz Housessa. Vuoden 2006 klubissa esiintyi – ja tuli samalla tuli valtakunnallisella tasolla lanseeratuksi – inarinsaamelainen räppäri Amoc ja vuoden 2006 klubilla rokkasi kolttasaamelainen Tiina Sanila yhtyeineen. Klubit keräsivät paljon myönteistä mediajulkisuutta, sillä niistä ja niiden esiintyjistä oli juttua kaikissa valtalehdissä, nuorten kaupunkilehdissä ja radiokanavilla sekä jopa lauantai-illan viihdeohjelmissa.

Osa alkuaikojen citysáminuorista on jo ehtinyt muuttaa tai paluumuuttaa pohjoiseen. Citysáminuorten toiminnalla on ollut suuri vaikutus näihin päätöksiin, sillä joillekin nuorille citysáminuorat on ollut mahdollisuus muodostaa uusi yhteys omaan kulttuuriin, kieleen ja niin etelän kuin pohjoisenkin saamelaisverkostoihin. Pohjoisesta etelään muuttaneille nuorille citysáminuoret on antanut mm. mahdollisuuden pitää yllä saamen kieltä ja kulttuuria, tuntea olonsa kotoisaksi myös kaupunkiympäristössä ja on tuonut kontakteja muualtakin kuin kotikylästä tai omasta suvusta tuleviin saamelaisnuoriin. Tämä on lisännyt myös eri alueiden ja eri kieliryhmistä tulevien saamelaisnuorten välistä kanssakäymistä ja edistänyt yhteisymmärrystä.

Saamelaisoikeudet

Talvella 1995 yhdistys vetosi kansanedustajiin saamelaisten kulttuuri-itsehallintolain puolesta. Yhdistys on myös eri tavoin ajanut saamelaisten oikeuksia, muun muassa järjestämällä itsehallintoa ja oikeuksia käsitteleviä sekä vähemmistöaiheisia seminaareja, kuten Rights-seminaarisarjan yhdessä Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen ja saamentutkimuksen kanssa. Teemoina ovat olleet alkuperäiskansojen kielelliset ja kulttuuriset oikeudet (alkuperäiskansojen maailmanneuvostosta Jorge Valiente, Noeli Pocaterra ja viimeksi vuonna 2006 YK:n alkuperäiskansojen foorumin puheenjohtaja Victoria Tauli-Corpus) ja maaoikeus- ja itsehallintokysymykset (Kaisa Korpijaakko, Martin Scheinin, Lauri Hannikainen). Tavoitteena on ollut herättää seminaarien avulla keskustelua saamelaisten asemasta.

Yhteistyötä rajojen yli

Vireillä on ollut myös yhteistyötä Oslo Sámi Searvin ja Sameföringen i Stockholmin sekä Eesti-Saame-ühenduksen kanssa. 1990-luvulla tehtiin useita opinto- ja kulttuurimatkoja Osloon, jossa tutustuttiin saamelaisyhdistykseen, -päiväkotiin ja osallistuttiin konsertteihin ja muihin tapahtumiin.